siperiankissauros, kuva: M.Kienanen
Sinitiikeri uros – kuva: M. Kienanen

Taustaa

Siperiankissa on vielä melko uusi tulokas rotukissamaailmassa. Kissarotuna se on ollut olemassa jo satoja, ehkä tuhansiakin vuosia. Rodun alkuperästä on liikkeellä monenlaisia tarinoita, mutta varmaa on, että se on peräisin Venäjältä, jossa se on kehittynyt luonnonolosuhteissa ja ihmisen seuralaisena sellaiseksi, kuin me sen nyt tunnemme. Rodun on arveltu kehittyneen Siperian vaikeissa sääolosuhteissa erittäin vastustuskykyiseksi ja voimakkaaksi roduksi. Siperiankissa kuuluu puolipitkäkarvakissoihin.

Siperiankissaa pidetään Venäjällä kansallisrotuna, koska se on ollut pitkään vallitseva kissatyyppi venäläisten kodeissa. 1980-luvun lopulla joukko venäläisiä rotukissaharrastajia päätti valita määrätyn tyyppisiä kissoja, joista muodostettiin siperiankissojen kantajoukko. Venäläiset halusivat oman vastineensa norjalaiselle metsäkissalle ja amerikkalaisten Maine Coon -kissalle. Siperiankissa muistuttaakin paljon näitä kahta rotua, mutta myös selviä eroja on esim. koon, ruumiinrakenteen ja erityisesti pään piirteiden suhteen. On myös arveltu, että nämä kolme pohjoista kissarotua ovat joskus olleet yksi ja sama, mutta ne ovat sitten aikojen kuluessa kehittyneet eripuolilla maapalloa eri suuntiin.

Yleisiä piirteitä

Siperiankissa on melko kookas ja voimakasrakenteinen puolipitkäkarvakissa. Se on taitava hyppäämään ja kiipeilemään. Se on erittäin sosiaalinen ja seurallinen sekä viihtyy mainiosti niin lasten kuin muidenkin kotieläinten kanssa. Siperiankissa kommunikoi mielellään ihmisten kanssa ja seuraa tiiviisti kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu ja osallistuu innokkaasti kodin askareisiin. Siperiankissa ei yleensä ole erityisen kovaääninen, se pikemminkin sirkuttaa tai kurnuttaa. Monet siperiankissat myös ”juttelevat” mielellään. Nouto- ja vaanimisleikit ovat monelle aikuisellekin siperiankissalle jokapäiväistä hupia, pennuista puhumattakaan. Siperiankissoja on monen värisiä. Ainoastaan rotumääritelmässä mainitut värit on kielletty. Tyypillinen traditionaalinen siperiankissan väri on kuitenkin ruskeatiikeri. Päällysturkki on vettähylkivä ja alusvilla on talvella paksu. Talviturkkiin kuuluu myös upea kauluri ja polvihousut. Turkki on helppohoitoinen eikä yleensä takkuunnu, mutta kissa on hyvä totuttaa säännölliseen harjaukseen, koska varsinkin talviturkin pudotessa on hyvä auttaa irtokarvojen poistamisessa.  Rodun muut ulkonaiset piirteet selviävät rotumääritelmästä (standardista).

Rotukissan status

siperiankissan pennut punatiikeri ja valkokirjokilpikonnaSiperiankissoja on kasvatettu rotukissoina mm. Venäjällä, USA:ssa, Itä-Euroopan maissa  ja Saksassa jo pitkälti yli 10 vuotta, mutta Suomeen rotu löysi tiensä vasta 90-luvun puolivälin tienoilla. Suomessa vaikuttava rotukissojen maailmanjärjestö FIFe hyväksyi rodun vasta vuonna 1998.

Siperiankissoja on Suomessa vuonna 2003 jo pitkälti toista sataa. Ruotsissa on kasvatus aloitettu meitä myöhemmin, joten siellä rotu on vieläkin harvinaisempi. Tanskaan ja Norjaan on myös jo tuotu muutama siperiankissa ja kasvatusta aloitellaan. Siperiankissa on tullut suosituksi roduksi, mikä osittain varmasti johtuu sen ihmisystävällisestä luonteesta.

Kansainvälinen tilanne

Suurin osa maailman siperiankissoista on nykyisin Venäjän lisäksi USAssa ja Keski-Euroopassa, eritoten Saksassa. Myös entisissä Itä-Euroopan maissa, kuten Puolassa ja Tshekissä, on kasvatettu siperiankissoja jo jonkin aikaa, joten näissä maissa onkin jo melkoinen siperiankissakanta.  Kaikki suuret kansainväliset kissajärjestöt (kuten FIFe, TICA, CFA, WCF) ovatkin jo hyväksyneet rodun ohjelmaansa (tosin CFA vasta opiskelumielessä Miscellaneous class -luokkaan, ja sertioikeudet tulevat myöhemmin). Erona Suomessa vaikuttavaan FIFe:en on kuitenkin  siinä, että muut järjestöt hyväksyvät myös kissan, josta käytetään Euroopassa nimitystä Neva Masquerade, USA:ssa Colour Point Siberian Cat. Kysymys on siis naamioväritteisestä kissasta, jota pidetään joko omana rotunaan tai se on hyväksytty siperiankissan eräänä värimuunnoksena. Keskustelua käydään jatkuvasti siitä, onko naamiovariantti myös ”alkuperäinen” siperiankissa vai ei. Naamiovärityksen siirtymisestä siperiankissoihin on monia eri tarinoita, mutta mitään uskottavaa syytä ei ole olettaa, että se olisi tullut ns. luonnollista tietä.  Nähtävästi jotkut vapaana liikkuvat siamilaiset ovat sekoittuneet joskus venäläisiin kotikissoihin. Näin tapahtui varsinkin kaupunkioloissa, mutta myös suurten kaupunkien läheisyydessä olevissa maalaiskylissä. Rotua perustettaessa ei kyseisillä kasvattajilla ollut paljonkaan tietoa geneettisistä perusasioista, eikä varsinkaan alueellisen genetiikan erityispiirteistä. Tulos vain  miellytti monien silmää, ja niitä alettiin tuottaa lisää. Kun näistä kissoista alettiin muokata rotukissaa, varsinkin eräs pietarilainen ryhmä piti joitakin naamiokissoja siperiankissarodun ns. kantakissoina ja pitää tätä varianttia siis ”aitona” siperiankissana. Näiden kasvattajien mielestä siperiankissan lähtökohtana pidetäänkin urbanisoitunutta kaupunkilaiskissaa, johon on siis jo valmiiksi ollut sekoittuneena naamiogeeni. Lisäksi tiedetään joidenkin venäläisten kasvattajien tarkoituksellisesti sekoittaneen erirotuisia naamiokissoja ja siperiankissoja keskenään kokeilumielessä ja siten vaikuttaneen vieraiden geenien osuuteen tässä rodussa.  Osa venäläisistä ja muiden maiden kasvattajista taas ei katso naamiokissan kuuluvan aitoihin siperiankissoihin, koska naamioväritys ei voi olla ”metsäkissan” värinä.  Eli siperiankissaa pidetään silloin ns. luonnollisena kansallisrotuna. FIFe on ottanut juuri tämän kannan.

Vielä alkuperästä ja naamioväristä

Siperiankissa ei siis suinkaan ole lähtöisin Pietarin seudulta, kuten usein kuulee väitettävän. Pietarin seudulta tulevien kissojen geneettinen tausta sen sijaan on kovinkin epämääräinen. Siellä oli kissakanta toisen maailmansodan jälkeen melkeinpä hävinnyt, ja kaupunkiin tuotiin junavaunulasteittain kissoja eri puolelta Neuvostoliittoa vaikeaa hiiri-, ja rottakantaa hävittämään. Satamakaupunkiin myös laivoilla tulleet kissat sekoittuivat kaupungin kissapopulaatioon, joka olikin sodan jälkeen melkoinen geneettinen cocktail. Ei ole siis mikään mikään ihme, että juuri sieltä ovat lähtöisin naamiosiperiankissat eli Neva Masqueradet, jotka saavat nimensäkin Neva-joesta. FIFen standardia pohdittaessa lähtökohtana pidettiin nimenomaan sitä siperiankissatyyppiä, joka oli kehittynyt oloissa, joihin vieraiden geenien vaikutus ei ollut ulottunut. Monien FIFe-kasvattajien kissojen takana onkin juuri Moskovasta, Siperiasta ja Venäjän Kauko-Idän alueilta olevia kissoja, ei niinkään Pietarin seudun kissoja.

Lisäksi kannattaisi ottaa huomioon, että joidenkin entisen Neuvostoliiton alueen kissojen geenistöä tutkineiden tutkijoiden mukaan kissojen väreinä ovat olleet musta (ruskea), punainen, valkoinen, sininen, creme, kilpikonna ja kaksivärinen, kuvioina erilaiset tabbyt, karvan pituus lyhyt tai pitkä. Naamiovärityksestä ei puhuta.

Muiden maailmanjärjestöjen naamiosiperiankissan standardi vastaa siperiankissan standardia väriä lukuunottamatta. Tätä rotua risteytetään muiden järjestöjen piirissä yleisesti siperiankissojen kanssa.  Useilla amerikkalaisilla ja eurooppalaisilla kasvattajilla on molempia rotuja. Suomessa näitä ei siis kasvateta, vaikka joitakin yksilöitä on Suomeen tuotukin. Sanonta: ”Recessives are forever” taitaa pitää paikkansa, sillä Suomessakin syntyi vuoden 2003 huhtikuussa pentue, jossa puolet pennuista oli naamiokissoja. Kummankaan vanhemman sukutaulussa ei naamiokissoja kuitenkaan ole, vaan ne ovat nähtävästi siirtyneet piilevästi aina geeniä kantavista kantakissoista asti, mikäli sukutaulut pitävät paikkansa. Venäjällä tehdään eräillä tahoilla nyt jo kovastikin työtä linjojen selvittämiseksi ja ”puhdistamiseksi”. Siellä on käyty jo jonkin aikaa keskustelua siitä, pitäisikö naamioväritteiset ja traditionaaliset siperinakissat erottaa täysin omiksi roduikseen, ja toivottavasti kehitys meneekin tähän suuntaan. Muuten rotu on niin feno- kuin genotyypiltääkin täysin hajallaan.

Siperiankissat ja allergia

Varsinkin Amerikassa siperiankissaa mainostetaan allergikoille ja astmaatikoille sopivaksi kissaroduksi. Olenkin kansainvälistä siperiankissakeskustelua jo pari vuotta seuranneena voinut todeta, että todella monet aikaisemmin kissoille vaikeastikin allergiset ihmiset ovat löytäneet siperiankissasta ratkaisun ongelmaansa.  Myös monet kasvattajat kertovat myyneensä suurimman osan lemmikeistään allergiasta ja astmasta kärsiville. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin tapauksiin, ja joillakin ovat reaktiot samoja, on sitten kyse siperiankissasta tai muusta rodusta. Näihin tietoihin ei siis ole yksistään luottamista. Asiasta ei toisaalta ole tehty mitään tieteellistä tutkimustakaan, joten jokaisen asiasta kiinnostuneen on itse selvitettävä asia omalla kohdallaan. Amerikassa on tapana ”testauttaa” itsensä paikoissa, joissa on vain siperiankissoja. Yleensä eurooppalaiset kasvattajat eivät puhu koko allergia-asiasta, eivätkä he käytä sitä myöskään myyntiargumenttina. Amerikkalaisten nettisivujen kautta on tieto kuitenkin alkanut levitä myös meidän suuntaan.

Copyright 2001 – 2003 Merja Tolonen

siperiankissa pentue, kuva: M. Kienanen
Pentuja – kuva M. Kienanen