Ragdoll hurmaa ensi silmäyksellä katsojan sinisillä silmillään ja nallemaisen pehmeällä olemuksellaan. Kuitenkin syy, miksi se löytää tiensä helposti niin yksin elävän kuin lapsiperheenkin kotiin on kissan ainutlaatuinen luonne. Ragdoll on erittäin lempeä, seurallinen ja kiintyy omistajaansa seuraten häntä joka paikkaan – kylpyhuone mukaan lukien. Rotu poikkeaa muista kissaroduista tällä koiramaisella käyttäytymisellään; ne tottuvat myös helposti valjaisiin ja tekevät reippaasti pitkiäkin lenkkejä. Lisäksi niiden käyttäytymistä leimaa täydellinen viattomuus ja ennakkoluulottomuus. Tästä syystä ragdollia ei koskaan saisi päästää vapaana ulos, se kun ei vaistomaisesti pelkää mitään. Muiden lemmikkieläinten kanssa ragdoll tulee vaivattomasti toimeen ja pentu ottaa nopeasti uuden kodin omakseen. Omistajien sydämistä sitten puhumattakaan…

Rodun syntyhistoria oli pitkään hämärän peitossa ja lukuisten tarinoiden värittämä. Kertomus kissarodusta, joka käsiteltäessä muuttuu veltoksi ”räsynukeksi” (=ragdoll), koska sen kipukynnys on normaalia korkeampi esiintyy edelleen vanhemmissa rotukissakirjoissa. Totuus on kuitenkin yksinkertaisempi. Kalifornian Riversidessa vuonna 1963 jäi ragdollien kantaemo Josephine -erittäin kookas angoran näköinen kissa- auton alle ja makasi vakavasti loukkaantuneena kaksi päivää pientareella. Se kuitenkin löydettiin, hoidettiin kuntoon paikallisella yliopistolla, ja palautettiin omistajalleen Mrs Pennelsille.

Ennen arka ja säikky vapaasti ulkoileva naaras oli oppinut luottamaan ihmisiin toipumisensa aikana ja tämä näkyi sen uusissa pennuissakin. Ne olivat yllättävän leikkisiä, seurallisia ja oleskelivat mielellään ihmisten lähellä. Tähän aikaan myös naapuri (nykyään edesmennyt) Ann Baker kiinnitti huomiota pentuihin ja päätti hankkia niitä itselleen jalostusta ajatellen. Ann oli kuitenkin oppimaton genetiikassa ja päätteli, että pentujen käytös johtui kokeista joita emolle oli tehty yliopistolla. Hän oli siis ensimmäinen, joka laittoi näitä villejä huhuja liikkeelle saadakseen uudelle rodulle mainetta ja huomiota. Totta on kuitenkin, että syystä tai toisesta (todennäköisesti geenimutaatiosta johtuen) hänen alkuun kehittämälleen kissarodulle on ominaista heittäytyä täysin rennoksi käsissä – mutta tietysti vain jos sitä niin sattuu huvittamaan!

Väritykseltään ragdoll on naamiokissa eli sen vartalo on vaalea, mutta naama, korvat, tassut ja häntä ovat tummat. Lisäksi vaikuttamassa voi olla valkolaikkutekijä, joka ilmenee bicolour ja mitted värityyppeinä. Kuviointeja on siis näin ollen kolme: colourpoint, bicolour ja mitted.

Suomessa hyväksytyt värit ragdollille ovat ruskea, sininen, suklaa ja lila. Näistä kaksi jälkimmäistä ovat harvinaisempia. Hyväksyttyjä variaatioita Suomessa on tällä hetkellä kaksitoista. Vuonna 2002 Suomeen saapui kuitenkin ensimmäinen tabbykuviollinen yksilö. Silmien väri on rodulla sininen – ja mitä tummempi, sen parempi.

Rakenteeltaan ragdoll on suuri ja lihaksikas kissa. Sen asento on hiukan etukumara, koska takajalat ovat etujalkoja pitemmät. Pää on leveän kolmion muotoinen ja korvat hieman eteenpäin kallistuneet ja kaukana toisistaan. Häntä on pitkä ja tuuhea, tassut isot ja pyöreät. Varpaiden välissä on tupsut. Uros voi painaa täysikasvuisena jopa 10kg ja naaras keskimäärin puolet siitä. Ragdoll kasvaa ja kehittyy hitaasti sekä nykäyksittäin. Täysikasvuiseksi kissa tulee noin 3-vuotiaana, jolloin myös väritys on täydellinen.

Ragdollin turkki on puolipitkä ja laadultaan pehmeän silkkinen. Se on todella helppohoitoinen, koska se ei takkuunnu. Kevyt harjaus kerran viikossa riittää pitämään turkin kunnossa. Pään ympärille kasvaa iän myötä pitempi kaulus. Koska kissa on luonteeltaan rauhallinen, se käsittely mm. peseminen on vaivatonta. Luonteensa vuoksi se on myös ihanteellinen näyttelykissaksi.

Suomeen ensimmäiset ragdollit tulivat Saksasta 1992. Tällä hetkellä (kesäkuun 2003 tieto) rotu on Suomen toiseksi suosituin ja näitä lumoavia kissoja asuu maassamme noin 1100.