teksti: Tarja Laakso

Olen monesti kuullut kasvattiemme omistajien kehuvan, kuinka kissoilla on empaattisia taipumuksia. Hieman kommentit ovat minua huvittaneet, mutta ehkäpä sittenkin heillä todella on tällaisia taipumuksia, vai mitä mieltä olette?

Tulin perjantaina kesken päivän kotiin, kun olo oli jotakuinkin heikohko. No kotona tietenkin odottivat kaikki kissat kuivakalaa, kuten aina kun me kotiin tulemme, mutta aika oli väärä ja itse olin liian väsynyt heille kuivakalaa antamaan, vaan menin suoraan nukkumaan. Sillä seurauksella, että perässä seurasivat musta tyttömme Deniz, joka kyhnäsi ja kyhnäsi tyynyn, pääni ja kaulani ympärillä kovasti huolissaan. Tuittu puolestaan ei uskaltautunut ihan viereen, vaan jäi nukkumaan jalkojen viereen, ja jopa Kalle-kollimme, joka yleensä ei saa tulla Denizin kanssa yhtä aikaa sänkyyn, tuli nukkumaan sänkyyn, tosin sopivan välimatkan päähän. Pari kolme tuntia vierähti nukkuen, mutta kun heräsin, edelleen kaikki kolme nukkuivat vieressäni, Deniz oli valinnut kaulan sijaan paikan tyynyn vierestä.

No, perjantai-ilta ja yökin vierähti nukkuen, lauantaiaamuna jo vähän katkonaisemmin. Ulkona nimittäin satoi lunta, mutta ilma oli plussan puolella, joten katolta alkoi putoilla lunta silloin tällöin. Ja lumi osaa pitää todella mukavaa kolinaa peltikatolla, ja varsinkin sitten kun putoaa kolisten alas. Yleensä näiden kolinoitten seurauksena kaikki kissat juoksevat kiireen vilkkaa aitaukseensa katsomaan, onko sinne tullut ylimääräisiä tunkeilijoita. Mutta, mutta… eihän sitä nyt voinut mamia jättää ilman vartiointia, niinpä Denizin oli tyytyminen siihen, että joka kerta kun lumi kolisi, se nosti päänsä uhmaten ylös tyynyni vieressä ja alkoi murista, että tänne ei sitten ole mitään asiaa, mutta kertaakaan se ei poistunut vahtipaikaltaan. Vasta kun itse nousin ylös, Deniz seurasi perässä kuin hai laivaa…

Lauantaipäivä kului jo hieman virkeämpänä, mutta kuitenkin suurimman osan ajasta sängyssä loikoillen. Ja seuralaisena Deniz (kuinkas muutenkaan) sekä jalkojen juuressa Kalle-poika. Muutaman kerran jaksoin raahautua sohvalle, silloin syliin ryntäsi Sari-tyttömme kyselemään vointiani (hän kun ei saa tulla samaan sänkyyn Denizin kanssa, Denizin mielestä siis).

Sunnuntaiaamuna potilas tunsi olonsa jo kohtalaisen virkeäksi, ja niinpä hoitaja-Deniz:kin saattoi jo ottaa vähän rennommin. Isukki oli ulkona lumitöissä, ja kolautti lumikolan johonkin. Sillä seurauksella, että sängystä juoksi kiireen vilkkaa kaksi kissaa, Tuittu ja Deniz, katsomaan olohuoneeseen muristen, että mikä se oli. Ja yhtä kiireen vilkkaa juoksi kaksi kissaa takaisin sänkyyn tällä kertaa murisematta, kun kolina olikin jo loppunut. Jossain vaiheessa päivää myös Kalle oli kömpinyt sänkyyn, mutta koska potilas ei enää ollut ”kriittisessä” tilassa, Kalle katsoi parhaimmaksi poistua sängystä heti kun Deniz tuli potilaan perässä sänkyyn ja vilkaisi Kalleen päin, nyt oli jo näköjään palattu takaisin normaalirutiiniin…