teksti ja kuva: Taija Kummelus

Sunnuntaina heräsin isoon jännitykseen, vaikka kuvittelin selviäväni tästä näyttely kerrasta ilman mahassa vellovia perhosia. Ehkä tämä kerta erosi muista näyttelyistä sen puolesta, että nyt olin viemässä paikalle kissoja, joille tilanne oli aivan uusi enkä voinut varmasti tietää miten kissat reagoivat.
Näyttelytähtinä minulla oli mukana Aatu, musta 1,4 -vuotias maatiaispoika, joka on kotona toisaalta kovin riehuja mutta öisin käy sitten kelpaa tulla minun tyynylleni nukkumaan. (Siten miten enään mahtuu siihen.) Hermanni olikin jo veteraani sarjassa, hieman reilut 7-vuoden iällään. Hermanni on väriltään sinivalkoinen, luonteeltaan rauhallinen ja erittäin rakastettava persoona. Kumpikaan kissa ei ollut aikaisemmin ollut näyttelyssä, joten tuli siinä kyllä näyttelyilmoitusta täytettäessä mietittyä mihin sitä nyt ollaan menossa.

Aamulla heräsin reilusti aikaisemmin kuin mitä illalla olin herätysajaksi laittanut, mutta ajattelin sitten, että menemme hyvissä ajoin eläinlääkärin tarkastukseen. Se osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi, sillä saapuessamme paikalle oli omaan vuoroaan odottamaan jo kertynyt pitkä jono. Paikalla oli kissoja yli 100, mikä on kyllä melkoinen määrä mutta toivottavasti kertoo siitä, että kotikissoja osataan arvostaa ja niistä pidetään hyvää huolta. Lisäksi paikalla oli rotukissoja edustettuna eri roduista, esittelynäyttelyä varten.

Eläinlääkärin tarkastuksestakin selvittiin, vaikka Aatu olisi mielummin jäänyt koppaansa. Sitten etsittiin häkki ja sisustuksen ollessa valmis kissat sisään. Aatu ja Hermanni olivat samassa häkissä, koska ajattelin niiden niin tuntevan olonsa turvallisemmaksi. Tässä vaiheessa Aatu näytti täysin masentuneelta. Ilme kertoi sen tyrmistyksestä siitä, että hänet oli raahattu mokomaan paikkaan. Hermanni oli rennompi ja tutkaili uusia maisemia reippaammin.

Hermanni puoliksi verhojen takana ja Aatu etualalla

Olimme paikalla hyvissä ajoin ennen kuin arvostelut alkoivat, joten siinä oli sitten taas hyvää aikaa minulle alkaa jännittämään. Kaikkea siinä liikkuu päässä, entäs jos kissat loukkaantuvat minulle syvästi, milloinkas me menemmekään tuomarille, jospa kissa karkaa arvosteltaessa pöydältä. Niin tähän viimeiseen tiedän nyt vastauksen, ei muuta kuin perään ja äkkiä. Aatun arvostelu oli melkein heti ja alku sujuikin mallikkaasti, sitten yhtäkkiä poika päättikin lähteä seikkailemaan, hyppäsi pöydältä ja tassutteli lavan verhojen taakse. Minä sitten kontillaan perään ja assari sekä tuomari mukaan auttamaan kissan metsästyksessä.

Mielessä vilahti jo ajatus, että oliko se viimeinen kerta kun Aatun näin. Onneksi kissa saatiin suht nopeaan kiinni mutta loppuarvostelun ajan Aatu oli peloissaan ja sähisi. Tuomari ei kuitenkaan pelännyt kissaa vaan jatkoi arvostelua ja rauhoitteli Aatua. Voittoa ei oikeutetusti tullut, mutta toiseksi kolmesta kissasta hyvällä näyttelykunnolla oli tulos. Hieman nolona kyllä muistelen itseäni konttaamassa lavalla yleisön edessä kissan perässä.

Hermannilla piti olla kilpakumppanikin, mutta ilmeisesti hän oli pelästynyt kovaa kisaajaa ja jäänyt pois. 😉 Tulos siis suoraan ykkönen. ( Arvosteluista jäi pois rotukissojen puolelta totutut ex1 jne. joten tulos oli siis aina 1,2,3…jne. VP arvostelu jäi myös pois.) TP valinnassa hävittiin sitten hienolle punaiselle kissalle, joka oli tuomarin mielestä ollut enemmän edukseen. Kotikissanäyttelyissä kissan luonne on usein ratkaiseva tekijä. Hyvillä mielin kuitenkin vastaanotettiin ruusukkeet häkkiä koristamaan.

Loppuaika oli sitä tuttua ja samaa odottelua. Paneeli sujui sutjakasti ja parhaat kissat saivat palkintonsa. Lisäksi jaettiin monta erikoispalkintoa, mm. kaunein turkki -, viikset –ja silmät. Palkinnoissa ei oltu kitsasteltu vaan voittajia odottivat hienot pokaalit ja ruokapalkinnot.

Oli ilo olla näyttelyssä mukana, vaikka pientä kommellustakin tapahtui. Järjestelyt tuntuivat toimivan ja yleinen olo oli rento ja toisia kissoja kannustettiin ja kehuttiin. Tärkeintä ei ollut voitto vaan osattiin arvostaa omia kissoja.

Meitä tuskin enään kotikissanäyttelyissä näkee, tai itse voin kyllä paikanpäälle mennä, mutta nämä karvaiset mussukat saavat jäädä kotiin. Vaikka ei näkynyt kissoille traumoja reissusta jäävän ja loppuajasta Aatukin osasi jo rentoutua, en halua niitä turhaan stressata enempää. Mutta kaikille, jotka mahdollisesti miettivät osallistumista näyttelyyn haluan sanoa, että menkää ehdottomasti kokeilemaan.

Eihän sitä tiedä vaikka juuri teidän kissasta tulee esiin se näyttelyn tähtikissa. 🙂