teksti: Satu Valkiainen

Kun sain viime marraskuussa kuulla, että minut on hyväksytty Moskovasta hakemaani kahden vuoden määräaikaiseen työpaikkaan, ensimmäinen kysymys oli: voiko sinne ottaa kissat mukaan. Tuleva pomoni sanoi että on täällä muillakin kissoja ja koiria, Suomesta tuotuja siis, ja se ratkaisi asian.

Asiaa mutkisti se, että olin jo syksyllä ajatellut teettää javaneesilleni Ninnille (CH Gas-Giant’s Dione, JAV h 24) ensimmäisen pentueen, mutta Ninnipä piti syksytaukoa eikä saanut juoksuaikaa koko syksynä. Ninnin juoksu alkoi aivan viime hetkessä: lentoliput oli jo varattu 28.1.2002, ja puoltatoista viikkoa aiemmin se alkoi sitten mouruta sulhon perään…

Ei muuta kuin kiireesti kollipoika Bumban (CH Wong-Maun Irwine Kinneas, ORI c 24) luo kylään. Astutus onnistui, seuraava jännä paikka oli, miten tuleva emo selviää lentomatkasta. Selvisi hyvin, nukkui koko matkan, ja tullimieskään ei edes kysynyt sen papereita.

Sen sijaan toisen kissani tuonti oli huomattavasti vaikeampaa. En saanut ottaa kuin yhden kissan samaan lentokoneeseen, joten vanhempi kissani, ocicat-Dina, tuli muutaman päivän päästä eri koneella lentorahtina. EN SUOSITTELE! Suomen ja Finnairin päässä kaikki pelasi loistavasti, mutta Moskovassa kissan saaminen kentältä oli suoraan sanoen yhtä helvettiä. Emäntäparka juoksi luukulta luukulle, papereihin piti saada melkein miljoona leimaa (jokainen eri luukulta tietenkin!) ja sillä aikaa Dina-parka naukui hysteerisenä kylmässä rahtihallissa. Ulkona oli -16 astetta pakkasta ja sisälläkin hengitys huurusi. Lopulta neljän tunnin kidutuksen jälkeen sain kissani pois, siinä vaiheessa itkin jo Dinan kanssa kilpaa. Ja huom! Dinalla oli kaikki rokotukset, eläinlääkärintarkastukset ym. tehty asiaankuuluvasti, en uskalla edes kuvitella mitä olisi tapahtunut jos papereissa olisi ollut pienikin virhe.

Onneksi Dina on sitkeä tyyppi, seuraavana päivänä se oli jo toipunut järkytyksestä, leikki ja söi normaalisti ja käyttäytyi kuin ei olisi koskaan muualla kuin Moskovassa asunutkaan.

Asumme kissojen kanssa tilavassa kaksiossa keskustan tuntumassa. Asunto on lämmin (talvella lämmityksen ja kesällä helteen takia), minä välillä valitan mutta kissat tietenkin rakastavat sitä. Koska asuntoni on työpaikan kautta saatu, se on remontoitu aivan suomalaista vastaavaksi, ainut mistä muistaa olevansa Venäjällä on se, että tavallista kraanavettä ei voi juoda, vaan juomavesi tulee erillisestä hanasta suodattimen läpi. Tosin kissat olen välillä yllättänyt juomasta suodattamatonta vettä ja vielä niissä henki pihisee…

Moskova on ISO kaupunki. Mikä tarkoittaa sitä, että kaikkia lemmikkitarvikkeita löytyy, kun vaan jaksaa etsiä. Tähän asti löytämieni lemmikkiliikkeiden taso vaihtelee aivan surkeasta, (yhtä kelvollista kuivamuonamerkkiä, ja siinä se) aivan länsitasoiseen. Länsimaisen kissanmuonan ja -hiekan hinta on aivan samaa luokkaa kuin Suomessa. Sen sijaan Venäjällä valmistettu panimohiiva ja muut lisävitamiinit, joita silloin tällöin olen antanut imettävälle emolle, ovat edullisia.

Mutta se on ärsyttävää että kaikki tavarat ovat tiskin takana. Eli joka ikinen hiekkapaketti, ruokapussi ja lelu pitää pyytää erikseen ja yleensä vielä eri myyjältä.

Ninnin ensimmäinen pentue, kolme itämaisvarianttia ja yllärinä yksi siamilainen syntyivät täällä Moskovassa 22. 3. 2002. ONNEKSI sain kaverini Merjan, kokeneen kasvattajan, tänne kylään kätilöksi juuri sillä viikolla, sillä Ninni alkoi synnyttää töissä ollessani. Synnytys sujui hyvin, ja pennut ovat kehittyneet upeasti. Olen saanut parin eläinlääkärin yhteystiedot työkavereilta, ensimmäinen kokemus täkäläisistä eläinlääkäreistä on luvassa ensi viikolla kun pennut saavat rokotuksen. Itse olisin rokotuttanut pennut jo vähän aiemmin, mutta näköjään täällä Venäjällä noudatetaan sitä rokotussuositusta, jonka mukaan pennun pitää olla n. 8 vk vanha ennen ensimmäistä rokotusta. En käynyt kinaamaan, luovutan sitten ipanat vaan vähän myöhemmin että ehtivät saada minun luonani tehosteen.