Kissakasvatuksen haasteena geneettisen vaihtelun säilyttäminen

Kasvatuksen ihanteena on rodusta riippumatta terve, rodunomaisella luonteella varustettu, ulkoisesti rodun standardia liki täydellisesti hipova yksilö. Ja kun ulkoinen olemus on kissan helpoiten arvosteltava osa ja myös eniten suoraa positiivista palautetta antava tekijä, ei liene yllättävää että rodussa kuin rodussa on nähtävissä ulkonäkökasvatuksesta johtuvia negatiivisia lieveilmiöitä.

Ulkonäkökasvatuksen ja rodun geneettisen monimuotoisuuden ristiriita on selkeä. Siinä missä tavoitellaan yhtenäistä laadukkaiden jälkeläisten sarjaa, kavennetaan myös väistämättä rodun geneettistä taustavaihtelua muidenkin kuin ulkonäköön liittyvien ominaisuuksien osalta. Mihin perimän vaihtelua sitten tarvitaan? Geneettisesti ahtaassa populaatiossa nähdään sukusiitosdepressiota; kantaan vakiintuneita sairauksia, vastustuskyvyn heikkenemistä, autoimmuunisairauksien kuten allergioiden yleistymistä ja ongelmia lisääntymiskyvyssä (pienempiä pentueita, suurempaa pentukuolleisuutta). Siihen, miten rotu näyttää sietävän ulkonäköjalostusta, vaikuttaa osaltaan rodun taustalla vaikuttavat historialliset tekijät.

Perustajavaikutus

Perustajavaikutuksella tarkoitetaan sitä kissayksilöiden joukkoa, josta kaikki tämän päivän rotuun kuuluvat yksilöt ovat lähtöisin. Perustajavaikutus on hyvin erilainen, mikäli kyseessä paikallisesta maatiaiskannasta lähtöisin oleva rotu, jolloin kantakissoja on tyypillisesti ollut runsaasti, tai mikäli kyseessä on esimerkiksi mutaation (kiharakarvaisuus, karvattomuus jne.) pohjalta kehitetty rotu.

Ymmärtääksemme kasvattamamme rodun tämän hetkisen variaation määrää, on siis syytä kurkistaa rodun varhaishistoriaan. Hyvä esimerkki rodusta, joka ei todennäköisesti kärsi perustajavaikutuksen aiheuttamasta geneettisen variaation katoamisesta, on eurooppalainen. Eurooppalaisilla on yhä edelleen avoin kantakirja, eli rotuun otetaan uusia yksilöitä rotukirjojen ulkopuolelta. Päinvastaisena esimerkkinä voidaan pitää esimerkiksi cornish rexejä, joilla rodun ensimmäisen yksilön osuus on nykypäivän kissojen sukutauluissa noin 20 %. Ovatko siis rodut, joita ei ole lähdetty kehittelemään mutaation pohjalta, automaattisesti taustaltaan geneettisesti terveempiä? Näin ei voida sanoa, sillä esimerkiksi osalla maine coonien kantakissoista tavataan vastaavanlaisia prosenttiosuuksia nykykissojen taustalla kuin rexeilläkin. Ja valitettavasti nämä luvut eivät edes ole sieltä suurimmasta päästä, ragdolleilla kahden merkittävimmän kantakissan osuus nykykissojen perimästä on huimat 60–80 %.

Populaatiorakenteen pullonkaulat

Kasvattajan on tunnettava rodun syntyhistorian lisäksi myös muut rodun historiaan liittyvät käännekohdat varsin tarkasti. Esimerkiksi abessinialaisilla, ja siten myös somaleilla, on rasitteenaan toisen maailmansodan aiheuttama kasvatustoiminnan huomattava supistuminen. Tästä seuranneen geneettisen pullonkaulan vuoksi kaikkiaan vain kuuden kissayksilön vaikutus nykyabessinialaisten sukutauluissa on yhteensä 75–80 %. Vastaavanlaisia pullonkauloja esiintyy myös muista kuin maailmanhistoriaa ravistelleista syistä. Näistä esimerkkinä käyvät maine coonien ”kloonit”. Klooneiksi kutsuttiin joukkoa erittäin tasalaatuisia ja erittäin läheistä sukua keskenään olleita kissoja, joita käytettiin 80-luvun alkupuolella laajasti siitokseen. Tuloksena tästä maine coonien sukutauluissa nähdään keinotekoinen pullonkaula, jonka osuus on 35–50 % nykykissojen perimästä.

Siitosmatadorit

Nämä historiassa tapahtuneet geneettiset pullonkaulat eivät kosketa jokaista rotua, mutta sen sijaan siitosmatadorien vaikutukselta on tuskin mikään ihmisen jalostama populaatio säästynyt. Siitosmatadori on yksinkertaisesti yksilö, jonka jälkeläisten osuus seuraavasta kissasukupolvesta on kohtuuttoman suuri. Siitosmatadorien käyttöä perustellaan yleensä niiden hyvillä ominaisuuksilla ja jälkeläisnäytöllä. Onko se sitten sen arvoista, että iso osa rodun geneettistä vaihtelua uhrataan, on aivan toinen asia.

Hyvä esimerkki tunnetusta siitosmatadorista löytyy norjalaisten metsäkissojen sukutauluista. Pawpeds-tietokanta laskee norjalaisille metsäkissoille ns. Polaris-prosentteja. GIP, EC Pans Polaris, DM oli 80-luvulla Norjassa elänyt ja paljon siitokseen käytetty kolli. Kun myös sen jälkeläiset olivat haluttuja siitoskissoja, on Polariksen osuus tämän päivän norjalaisten metsäkissojen taustasta jopa 10 %. Vastaavia, mutta huonommin tunnettuja esimerkkejä löytyy valitettavasti liki jokaisen rodun takaa. Ja kuten oheisesta taulukosta voidaan nähdä, ei siitosmatadorin-titteli vaadi läheskään niin valtavia pentuemääriä kuin moni uskoo.

Esimerkki siitosmatadorin pentumäärien rajoista eri roduilla Suomen populaatiossa (pentumäärät vuoden 2007 rekisteröinneistä, sukupolven välinä 2 vuotta, siitosmatadorin rajana 5 % seuraavan sukupolven kissoista) Rekisteröintimäärien lähde: www.kissaliitto.fi
Rekisteröintejä (pentua/vuosi) Siitosmatadorin raja (jälkeläistä/kissa)
400–600  (ragdoll) 40–60
300 (norjalainen metsäkissa, maine coon, pyhä birma) 30
200 (cornish rex, itämainen lyhytkarva, persialainen, siamilainen, siperian kissa) 20
100 (bengali, brittiläinen lyhytkarva, burma, devon rex, ocicat, venäjänsininen) 10
50 (abessinialainen, somali, balineesi, eurooppalainen, exotic, korat, sfinx, amerikan curl) 5

Kuinka pitkään populaatio on ollut suljettu?

Kysymys populaation kasvavasta sisäsiitoksen määrästä ei liity pelkästään kasvattajien kunnianhimoisiin linjajalostussuunnitelmiin. Suljetussa populaatiossa sukusiitos kasvaa väistämättä sukupolvesta toiseen. Tämän vuoksi vanhoilla, pitkään kasvatetuilla roduilla kuten abessinialaisilla, persialaisilla ja siamilaisilla on myös enemmän tunnettuja perinnöllisiä sairauksia. Toki sairaudet myös tunnetaan vakiintuneista roduista paremmin. Mutta miksi näillä roduilla ei tavata muita geneettisen depression merkkejä? Tämän hetkisen tiedon mukaan populaatiot näyttävät kestävän huomattavasti paremmin hitaasti kertyvää sukusiitosta kuin nopeaa geneettisen vaihtelun katoamista.

Kestävää kehitystä rodun parhaaksi

Löytyi rodun taustalta sitten kapea perustajapopulaatio, ahtaita pullonkauloja, siitosmatadoreja tai vain pitkään suljettuna olleet rotukirjat, ei näistä mitään voida kevyesti sivuuttaa tämän päivän kasvatustyössä. Silloin kun populaation geenivariaatio on jo menetetty, ei rodun sisäisillä out-cross -yhdistelmillä ole siihen enää käytännön merkitystä. Samoin tuontikissat ovat merkityksettömiä suomalaisten kissojen geneettiselle vaihtelulle, mikäli koko rodun populaatio maailmanlaajuisestikin on ajautunut tai valikoivalla jalostuksella ohjattu tiukan yhtenäiseksi. Niinpä tässäkin tapauksessa on paljon yksinkertaisempaa ennalta ehkäistä rodun sisällä tapahtuvaa turhaa ja tahatonta geneettisen vaihtelun supistumista, kuin korjata jo tehtyjä virheitä jälkikäteen.

On täysin tarpeetonta karsia kasvatuslinjoja puhtaasti ulkonäöllisin perustein. Tai pyrkiä nopeisiin ulkoisiin parannuksiin rajujen linjauksien kautta kun rodun taustalla on jo historiallisia rasitteita. Siitoskissan arvo ei ole sen jälkeläisnäytössä vaan sukutaulussa. Ja nimenomaan sukutaulun harvinaisuudesta, ei tittelien tai kuuluisien kasvattajanimien määrästä. Tilastot eivät jätä sijaa selittelyille, sukusiitoksen riskit ovat yhtäläiset myös kokeneen kasvattajan käsissä joka ”tietää mitä tekee” kuin ”ihan vain lemmikkejä” teettävän kasvattajan käsissä.

Lähteet:
Perustajavaikutukset, pullonkaulat ja siitosmatadorit Pawpeds-tietokannasta (www.pawpeds.com)
Mäki Katariina ja Ekman Tarja, Terveenpien koirarotujen puolesta – sukusiitosdepressiota ja matadorijalostusta vastaan (www.koiranjalostus.fi)
Sundgren Per-Erik, Epäterveistä kauneusihanteista syntyy sairaita koiria (www.koiranjalostus.fi)
Ulrika Olsson, Kasvata välttäen geneettisiä sairauksia (www.pawpeds.com)