Lopultakin kaikki huolet ovat ohi: kissa on onnellisesti synnyttänyt uuden sukupolven ja nyt, väsyneenä mutta tyytyväisenä, makaa ylpeänä vastasyntyneiden kanssa pesässään. Kissanpentuihin verrattuna se näyttää hyvin suurelta, vakaalta ja epätavallisen asialliselta. Sen naamanilme on harvinaisen vakava ja jotenkin erityisen kissamaisen viisas. Sen sijaan pennut, pikkuriikkiset ja hirmuisen huvittavan näköiset, tökkivät touhukkaasti pikku kuonoillaan emon vatsaa. Mutta jo reilun kahden kuukauden päästä nämä pikkuiset vikisevät pallerot muuttuvat aivan itsenäisiksi olennoiksi.		Alkuperäinen teksti julkaistu Drug-kissalehdessä nro 8-9/2003, kirjoittaja Lina Laslovskaja. Venäjänkielisestä tekstistä suomentanut Satu Valkiainen Klikkaa kuvaa, jos haluat nähdä sen suurempana

Kissanpentujen elämän kahden ensimmäisen kuukauden aikana emo välittää niille kaiken vuosisatojen aikana kerätyn kissojen viisauden, opettaa ne leikkimään ja saalistamaan, syömään nätisti, seurustelemaan toistensa kanssa, suojautumaan vaaroilta, teroittamaan kynsiä ja hoitamaan kauneuttaan.

Jokaisen vastuullisen kasvattajan tai kissaharrastajan kunniakysymys on paitsi löytää sopiva koti jokaiselle pikkuisista, mutta myös tehdä kaikkensa, jotteivät ne olisi pettymys tuleville omistajillensa. Terveiden ja kauniiden kissanpentujen ei pidä olla pelokkaita eikä vihaisia, niillä ei saa olla henkisiä traumoja, sen sijaan niiden pitää olla jotensakin hyvin kasvatettuja ja hyväntahtoisia – yleisesti ottaen oikeita kodin lemmikkejä.

Juuri kasvattajan tai emon omistajan pitää laskea perusta ”helpolle” luonteelle, ja myöskin pentuvaiheesta asti opettaa niille hyödyllisiä tapoja, kuten esimerkiksi kaikkiruokaisuutta. Kissanpentujen kasvatus on hyvin mielenkiintoista ja kiitollista puuhaa. Mitä hyvää me voimme opettaa pikkuisille? Onko olemassa joitain erityisiä menettelytapoja? Milloin meidän kannattaa olla aktiivisia, ja milloin on parempi jättäytyä syrjään ja jättää aloitteenteko emokissalle?

Vastasyntyneet kissanpennut ovat avuttomia vauvoja, jotka painavat keskimäärin 90 – 100 grammaa ja mahtuvat ihmisen kämmenelle. Ne ovat sokeita ja kuuroja, mutta niillä on varsin hyvä hajuaisti. Vastasyntynyttä kissanpentua liikuttaa tärkein ja toistaiseksi ainoa vaisto, joka käskee painautua lämmintä emoa vasten ja juoda kylliksi hyvältä maistuvaa ja ravitsevaa maitoa. Muutaman päivän kuluttua vahvistuneet ja huomattavasti kasvaneet kissanpennut jo varsin taidokkaasti ”lypsävät” emoaan, painellen sen masua ohuilla, mutta jo varsin vahvoilla pikku tassuillaan. Tavallisesti jokainen pentu valitsee itselleen oman nisän koko imeväisajaksi ja imee vain siitä. Kissanpennut ovat hämmästyttävän jääräpäisiä valinnoissaan, mutta ei ole selvää, minkä perusteella valinta tapahtuu. Todennäköisesti kyse on sattumasta, joka hetkessä muuttuu kestäväksi tavaksi. Varsin usein kissanpennut imevät vierekkäisistä nisistä. Alkuun siitä ei aiheudu ongelmia. Mutta muutaman viikon kuluttua ne saavat aikaan varsinaisia taisteluja.

Suurissa kissaperheissä imetettävien määrällä ei ole merkitystä. Viisi pentua voi asettua mukavasti emon viereen ja häiritsemättä toisiaan ruokailla sivistyneesti. Sen sijaan kissojen mittapuulla pienessä perheessä, jossa on vain kaksi pentua, jokainen ruokinta muistuttaa riitaa. Kasvattajan ponnistukset rauhoittaa ”sodan”

osapuolia eivät johda mihinkään. Ainoa mitä voi tehdä, on päästää pennut nisälle vuorotellen.

Kun haluatte helliä pikkuisia, ”kysykää” siihen lupa emolta. Jos emo luottaa teihin, se suhtautuu siihen rauhallisesti. Mutta jos se alkaa hermostua, palauttakaa pennut sille heti.

Tässä alkuvaiheessa eniten huomiota tarvitsee emokissa, joka ruokkii pentujaan sekä pitää ne lämpimänä ja puhtaana. Siihen asti kunnes pennut oppivat kävelemään, omistajan ei tarvitse huolehtia pesän puhtaudesta. Kaikki siisteysongelmat ratkaisee kissaemo. Jotta emolla riittäisi maitoa, sitä pitää ruokkia hyvin. Imettävä kissa syö kolmen edestä, mikä on täysin normaalia. Älkää unohtako vaihtaa juomavettä raikkaaseen tavallista useammin, raksujen rouskuttelun jälkeen jano on melkoinen! Ja mikä on myös tärkeää, suloisten pentujen silittelyn lisäksi hellikää myös emoa. Äitiysaikana sillä ei ole aikaa eikä voimia leikkiin tai muihin huvituksiin, mutta henkistä tukea ja hellyyttä se tarvitsee sitäkin enemmän.

Synnytyksen lähestyessä omistajan tulee huolehtia ennakolta ”lastenhuoneesta” eli varustaa kissalle mukava pesäkori tai -laatikko ja sijoittaa se rauhalliseen ja lämpimään nurkkaan. Jos kissa jo ennen synnytystä nukkuu pesässään, se tarkoittaa sitä, että ”sisustus” miellyttää sitä. Luultavasti tässä tapauksessa pennut ilmestyvät maailmaan juuri siellä. Mutta usein muutaman päivän päästä kissa siirtää pentunsa toiseen paikkaan, joskus varsin hurjannäköisesti. Meitä hieman hirvittää tällainen ”kuljetus”, mutta pentuihin ei koske ollenkaan. Emo ottaa pentujen niskanahasta kiinni muttei pure hampaitaan lujaa yhteen. Viisas luontoäiti on antanut pennuille tällaisen niskanahan tarkoituksella: eihän kissaemo voi kantaa lapsiaan etutassuillaan! Jos emo (kuten myös muut kissojen suvun edustajat) tuntee pienenkin vaaran uhkaavan, se pitää tarpeellisena siirtää pentunsa uuteen pesään. Usein nämä siirrot ovat ennaltaehkäisytoimia.

Pienet kissanpennut, kuten myös leijonanpennut, tiikerinpennut, pikku leopardit ja muiden kissaeläinten vauvat, ovat toivottua ja helppoa riistaa monille pedoille. Pyrkimys suojella jälkeläisiään on minkä tahansa kissan ylin tehtävä ja tärkein vaisto, ja se on säilynyt myös meidän mirrissämme.

Vaistot ovat huomattavasti vahvempia kuin logiikka. On täysin mahdollista, että me olemme kissan mielestä seurustelleet liian aktiivisesti sen pentujen kanssa. Voi olla, että kissa vain tunsi läpivetoa tai säikähti jotain ääntä, liian kirkasta valoa tai epätavallista hajua. Mikä tahansa pikkuseikka, jota me emme edes huomaa, tuntuu kissasta maailmanluokan katastrofilta, ja niinpä se jo kuljettaa yhtä pentua, siirtää sen rauhalliseen paikkaan ja kiirehtii ”pelastamaan” loppuja pentuja. Kissa on todellakin suorastaan vinksahtaneen ylihuolehtiva äiti.

Niin harmillista kuin se onkin, niin kissanpentujen katselukäynnit on syytä siirtää vähän myöhemmäksi. Ensimmäisinä viikkoina kissa tarvitsee rauhaa. Ketkä tahansa vieraat, olkootkin vaikka kissan hyviä vanhoja tuttuja, voivat sen mielestä näyttää mitä vaarallisimmilta vihollisilta. Tosin kissa ei edes päästä heitä ”kehdon” lähelle, vaan muuttuu tyynestä emosta vihaiseksi raivottareksi. Ja sitten taas raahataan hermostuneena pentuja uuteen paikkaan. Lyhyt vierailu, jonka aikana vieraat eivät edes ehdi kunnolla katsoa pentuja, voi muutamaksi päiväksi saada kissan pois tolaltaan. Kutsukaa kissoista pitäviä kavereita kylään vasta kun pennut alkavat siirtyä imeväisvaiheesta seuraavaan vaiheeseen, eli kolmen neljän viikon päästä syntymästä. Yrittäkää myöskin olla siirtelemättä huonekaluja uusiin paikkoihin, älkää aloittako remonttia älkääkä järjestäkö meluisia illanviettoja. Kaikki, mikä rikkoo kodin normaalia päiväjärjestystä, tuntuu emokissasta hyvin ikävältä.

Tässä vaiheessa pentujen psyykkinen ja fyysinen terveys on suoraan riippuvainen emon mielentilasta ja terveydestä. Rauhallinen, elämäänsä tyytyväinen ja laadukasta ruokaa saava emo kasvattaa erinomaisia pentuja. Myönteisiä tunteita kokevan kissan aivot antavat signaaleja ”ilohormonien” eli endorfiinien tuotannolle, ja endorfiinit välittyvät maidon mukana pennuille. Siksi yrittäkää taata kissalle rauhaisa äitiys, hellikää sitä maltillisesti ja ruokkikaa sitä herkullisimmalla mahdollisella ruualla. Näitä ohjeita noudattamalla voitte olla varmoja, että olette tehneet kaiken mahdollisen kissanpentujen elämän ensi viikkoina.

Pennut, jotka ottavat ensimmäisiä itsenäisiä askeliaan, ovat hyvin huvittava ja hellyttävä näky. Kolmiviikkoiset pennut kapuavat pesän laidan yli ja hämmästyttävän sitkeästi, kaatuillen ja kompastellen, opettelevat kävelemään. Huolestunut emo yrittää palauttaa pennut ”kehtoon”, mutta se on täysin turhaa työtä. Sekunnin kuluttua pennut kömpivät taas ulos pesästä.

Neljän viiden viikon iässä pennut alkavat saada maitohampaita, eli on tullut aika alkaa totuttaa niitä liharuokavalioon. Yhtenä kauniina päivänä huomaamme, että pennut emon perässä käyttävät hiekkalaatikkoa. Ja emon esimerkkiä noudattaen niiden pää kääntyy kun huutelemme ”kis-kis”: kissanpentujen kuulo on jo yhtä hyvä kuin aikuisella kissalla. Seuraavana päivänä pennut kokeilevat kynsiensä vahvuutta nojatuoliin, jonka jälkeen ne, emon perässä, alkavat hoitaa kauneuttaan. Pennut matkivat kaikessa emoaan ja kirjaimellisesti joka päivä oppivat jonkin uuden, kissoille tärkeän toiminnon. Kaiken syömiseltä ja nukkumiselta jäävän vapaa-ajan ne käyttävät vauhdikkaisiin leikkeihin keskenään ja emon kanssa, sillä leikki on paras keino valmistautua aikuiseen elämään ja oppia tuntemaan ympäristöä.

Tämä ”lastentarhavaihe” luo perustan kissan luonteen muovautumiselle. Juuri tänä aikana tapahtuu kissanpennun sosiaalistuminen, jonka aikana pentu luo suhteet sitä ympäröiviin eläviin olentoihin: emoon, sisaruksiin, muihin lemmikkieläimiin ja ihmisiin. Lapsuudessa syntynyt suhtautuminen ihmisiin säilyy koko elämän ajan. Kissanpennut, jotka ovat tottuneet kämmentemme lämpöön ja ääneemme, kasvavat ystävällisiksi, luottavaisiksi ja helliksi kissoiksi, jotka ovat uusien omistajiensa todellinen ilo. Siksi käyttäkää jokainen vapaahetkenne seurusteluun pentujen kanssa! Tottumuksia, joita ei ole opittu pentuna, on hyvin vaikeaa opettaa aikuiselle kissalle. Asiantuntijoiden mukaan onnistuneeseen sosiaalistumiseen riittää 10 – 15 minuuttia pentujen hellimistä päivässä. Olette varmaan yhtä mieltä, että se ei ole liian paljon vaadittu.

Neljän kuukauden ikään ehtineet pennut näyttävät meille todellisen minänsä. Jokaisella niistä on jo syntyessään oma luonteensa ja temperamenttinsa, jota kukaan ei pysty muuttamaan.

Niinpä yksi pennuista, yleensä poika, erottuu joukosta erinomaisella ruokahalullaan ja suurella koollaan, minkä seurauksena se saa työnimen Mötkäle. Toinen pennuista on oikea huvimestari ja viihdyttäjä, se aloittaa kaikki leikit ja kepposet. Kolmas pennuista on arka ja hiljainen, se pitää parempana pysyä tarkkailuasemissa. Mötkäleestä kasvaa iso, tasapainoinen (kolli)kissa, joka herättää kaikkien huomion koollaan ja upealla turkillaan, ja jota tekee mieli kutsua hienolla kaksiosaisella nimellä. Iloinen Huvimestari huvittaa kypsässäkin iässä omistajiaan loputtomilla kepposillaan ja kirjaimellisesti lentää pitkin seiniä. Tai sitten siitä tulee naistenmies, paikallinen donjuan. Arka pentu muuttuu ujoksi, haaveelliseksi kaunottareksi, jota omistaja mielistelee toivoen kuulevansa kiitollisen kehräyksen. Kissanpentujen synnynnäisiä luonteenpiirteitä tuskin kukaan pystyy muuttamaan, mutta on aivan mahdollista hioa terävimpiä kulmia ja suunnata suhteet kissaperheessä normaaleihin uomiin. Miten tämä tehdään?

Arka pentu tarvitsee tukea ihmishoitajaltaan, muuten sen aktiivisemmat sisarukset kerta kaikkiaan jyräävät sen. Jos asioiden antaa sujua omalla painollaan, Arkajalka todennäköisesti muuttuu ihmisaraksi äkäpussikissaksi, joka näkee kaikessa konnankoukkuja ja joka taistelee aina elämästään, vaikka siihen ei ole mitään syytä: uudessa kodissaanhan se on ainoan ja rakkaan ”lapsen” asemassa! Arkajalka kostaa omistajilleen kaikki lapsuuden loukkaukset, on etäinen ja hermostunut, hyökkää salavihkaa ja raapii verille. Jotta näin ei kävisi, ensimmäisen omistajan (kasvattajan) pitää olla sen suojelusenkeli. Kannustus, ylimääräiset huomionosoitukset ja sylissä pito ovat sille elintärkeitä. On hyvin tärkeää järjestää pentujen ruokinta niin, ettei ujo pentu tuntisi itseään osattomaksi. Ei riitä, että sillä on oma ruokakuppi, täytyy myös seurata, että sille tarkoitettu annos päätyy nimenomaan sen suuhun. Erinomaisen ruokahalun omaava velipoika ei kainostele tunkea ujoa Arkajalkaa pois sen kupilta, kun oma annos on jo syöty ja Arkajalan kuppi on vielä puolillaan. Myös seurustelua emokissan kanssa on syytä tarkkailla.

Emokissa ei nimittäin pysty pitämään yllä tasa-arvoa pentujen kesken ja säännöstelemään niiden välisiä suhteita. Se leikkii pääasiassa Huvimestarin kanssa ja on aina valmis ruokkimaan koko ajan nälkäistä Mötkälettä. Sen sijaan Arkajalka jää syrjään: se ei saa tarpeeksi hellyyttä, sillä on harvoin mahdollisuus imeä kaikessa rauhassa emoa, se tuntee itsensä sorsituksi ja usein se jää painon kehityksessä jälkeen sisaruksistaan. Siksi omistajan/kasvattajan täytyy ottaa aloite omiin käsiinsä. Ei ole ollenkaan vaikeaa saada kissojen välisistä suhteista tasapainoisempia. Riittää, että emo ja Arkajalka suljetaan joka päivä hetkeksi erikseen huoneeseen, jossa muut pennut eivät häiritse niiden kontaktia. Kissa ruokkii ja nuolee pennun puhtaaksi mielellään, jos pentu on leikkituulella, niin emo leikkii sen kanssa, ja sitten ne nukahtavat kaikessa rauhassa. Tällaiset tuokiot mahdollistavat sen, että kissanpentu tuntee itsensä rakastetuksi ainokaiseksi, siitä tulee itsevarmempi, ja mikä on myös tärkeää, se saa tarpeeksi emon maitoa.

Helpompaa on sellaisen kissanpennun kanssa, jonka elämän päätarkoitus on syödä hyvin. Se on todellakin kaikkiruokainen: kun se syö pentumuonan ja pieneksi pilkotun lihan loppuun, se käy innolla juomassa isännän kahvin jämät, nuolee kaikki lautaset puhtaaksi ja syö leivänmurutkin pöydältä. Jos sille antaa pennusta asti periksi, niin suursyömäripiirre vain vahvistuu iän myötä.

Sitä pitääkin ruokkia vain ruoka-aikana, seurata, ettei se syö toistenkin pentujen annoksia, ja tarpeen vaatiessa myös säännöstellä pääsyä ”maitobaariin”.

Miten selvitä sen Huvimestari-pennun kanssa? Se on oikea pelle, jolla on hyvä mielikuvitus ja ylenpalttisesti energiaa, ja se ei pysty istumaan minuuttiakaan paikallaan. Mutta ketään ei huvita sen kiipeily verhoissa ja kukkaruukkujen kaatelu. Sehän on jo vandalismia, mistä sitä tekee mieli näpäyttää ja panna nurkkaan. Rankaisu on kuitenkin hyödytöntä, sillä kissoille ei ole olemassa ”hyvää” ja ”pahaa”. Tarjotkaa sille paljon erilaisia leluja, harjoitelkoon taitojaan niillä. Kissanpentujen leikki matkii saalistusta kaikkine osatekijöineen: väijyntää, jahtia ja loikkaa saaliin kimppuun. Lelujen pitää vastata näitä vaiheita. Pennuista on hauskaa piiloutua pahvilaatikkoon tai isoon paperikassiin (muovipussit voivat olla vaarallisia, pentu voi sotkeutua niiden kahvoihin ja tukehtua). Palloja on mielenkiintoista jahdata ja leluhiiriä ”tappaa”.

Leikki on hyvin tärkeää pentujen sosiaalistumisessa. Leikkiessään pennut eivät vain harjoittele ketteryyttä, mutta myös oppivat oikeat tavat seurustella toistensa ja emon kanssa. Menkää silloin tällöin niiden leikkeihin mukaan: heittäkää pennuille palloja ja pankaa ne jahtaamaan paperimyttyä narun päässä. Mutta älkää koskaan ottako uhrin roolia! Toisin sanoen älkää koskaan kannustako niitä hyökkäämään käsiinne tai jalkoihinne. Kissanpennut ottavat leikin hyvin vakavasti ja voivat purra tai raapia lujaa. Älkää myöskään yrittäkö erottaa painivia kissanpentuja paljain käsin. Ensinnäkin, te saatte naarmuja kynsistä tai hampaista, ja toiseksi, suurimmassa osassa tapauksia pennut eivät vahingoita toisiaan. Jos jompikumpi tappelupukareista puree toista liian lujaa, niin kärsinyt osapuoli vinkaisee ja pääsee siten vapaaksi heti. ”Sääntöjä rikkonut” osapuoli yrittää hyvittää käytöksensä nuolemalla toista pentua. Jos ette millään kestä katsoa tappelevia pentuja, niin suihkauttakaa niitä sumutinpullolla tai heittäkää niitä paperipallolla.

Kolmikuisen pennun voi hyvällä omallatunnolla antaa uuteen kotiin. Miksi sitä ei kannata tehdä jo kuukautta aiemmin? Kahdeksanviikkoiset pennuthan näyttävät aivan itsenäisiltä, ne syövät kupista ja käyttävät hiekkalaatikkoa. Asiantuntijoiden mukaan sosiaalistuminen päättyy 12. viikon tienoilla. Kissan elämässä kolmas kuukausi vastaa kouluikää ihmisten mittapuulla. Se on kaikista aktiivisimpien leikkien aikaa. Toki sitä pienemmätkin pennut leikkivät, mutta 10-viikkoisten viikareiden leikit ovat järkevämpiä ja tiedostavampia. Esimerkiksi elekielen (köyristetty selkä, hännän heilutus, luimistetut korvat ja muut tutut kissan asennot) pennut pystyvät täysin omaksumaan vasta vähän vanhempina. 8–12-viikkoiset pennut hiovat emon johdolla liikkeiden koordinaatiota, leikki alkaa yhä enemmän muistuttaa klassista metsästystä. Kissat, jotka ovat saaneet olla emonsa ja sisarustensa seurassa kolmikuiseksi, ovat kehittyneempiä, tarkkaavaisempia, seurallisempia ja vähemmän aggressiivisia.

Yleisin ongelma, johon törmäävät liian varhain vieroitetun pennun omistajat, ovat sen liian rajut leikit (leikkiaggressiivisuus). Tämä ei ole sattumaa: sen ”kommunikaatioharjoitukset” ovat jääneet kesken, se ei ole saanut leikkiä tarpeeksi sisarustensa kanssa, ja siksi se ei jätä uutta omistajaansa rauhaan. Vaatii paljon työtä ja hurjasti kärsivällisyyttä opettaa pentu hylkäämään huonot tapansa. Mutta, kuten tunnettua, on parempi olla kokonaan hankkimatta huonoja tapoja, kuin myöhemmin joutua opettelemaan niistä pois.

Kolmen kuukauden iän saavutettuaan kissanpennut tarvitsevat yhä vähemmän sukulaistensa seuraa. Vapaana kasvaneiden kissojen keskuudessa suurin piirtein näihin aikoihin kissaperheen väliset suhteet muuttuvat aiempaa väljemmiksi. Emo lopettaa pentujensa ruokkimisen ja alkaa vastata kosijoiden liehittelyihin. Neljä-viisikuiset nuorukaiset lähtevät etsimään omaa reviiriä, tyttöpennut jäävät emon lähettyville ystävättären oikeudella tai lähtevät vaeltamaan kuten pojatkin. Kasvaneet pennut eivät enää leiki, vaan keskittyvät vakavampiin asioihin: metsästävät, puolustavat reviiriään ja miettivät suvun jatkamista.

Samantapaiset vaistot liikuttavat myös kotikissoja. Oman reviirin valloittaminen, eli tottuminen uuteen kotiin, tapahtuu helpoimmin kissanpennun neljännen elinkuukauden aikana. Se ei tarvitse sukulaistensa seuraa, ja muuttuu vähitellen klassiseksi kissaksi: itsenäiseksi ja yksinäiseksi.

Sillä, missä järjestyksessä pennut luovutetaan uusiin koteihin, ei ole kovin suurta merkitystä. Kuitenkin on parempi luovuttaa suuret ja riuskat pennut ensin, ja jättää pienemmät ja aremmat kotiin vielä viikoksi tai pariksi, näin ne saavat emolta enemmän huomiota, mikä vaikuttaa niihin positiivisesti. Tällaiset pennut saavat siten nopeasti lisää painoa ja leikkivät paljon emon kanssa, reipastuen kirjaimellisesti silmissä.

Sitten tulee päivä, jolloin viimeinenkin pentu lähtee uuteen kotiin. Ilman pentuja asunto tuntuu kummallisen tyhjältä ja hiljaiselta. Emo nuuskii nurkkia jonkin aikaa ja naukuu kutsuen. Mutta hyvin nopeasti se rauhoittuu ja tuntee olonsa loistavaksi kodin ainoan lemmikin roolissa.